Valitsetko netin vai juoksevan veden? 

Kumpi koettelee enemmän arkea – kolme kuukautta ilman juoksevaa vettä vai toistuvasti pätkivä nettiyhteys? Tänä talvena perheeni on saanut omakohtaisen vastauksen. Yllättäen päivittäinen veden kantaminen 40 litran astioissa ei tunnu läheskään yhtä kuormittavalta kuin epäluotettava netti, joka tekee työnteosta ja asioiden hoitamisesta jatkuvaa säätämistä. 

Muutimme vuosi sitten, ja kovien pakkasten seurauksena vesijohto jäätyi tämän vuoden loppiaisena. Se ei ole vieläkään sulanut – eikä sitä ole järkevää alkaa kaivaa auki, sillä ensi kesänä tontille on tulossa valokuituasennus, jonka yhteydessä putki eristetään kunnolla. Vaikka vesi haetaan nyt naapurista, arki ei ole juurikaan hankaloitunut. Päinvastoin: veden käyttöä tulee mietittyä tarkemmin, ja rutiineihin on syntynyt uudenlaista selkeyttä. 

Etäkokouksissa pitää pystyä pitämään kamerat auki 

Sen sijaan toimimaton netti vaikuttaa kaikkeen. Etäkokouksissa kameran on oltava päällä ja sisältöä jaettava sujuvasti – muuten vuorovaikutus kärsii ja kokouksen merkitys latistuu. Nykyisin odotamme molempiin suuntiin vähintään HD-tasoista kuvanlaatua, aivan kuten televisiossakin. 

Haaste ei kuitenkaan ole kuuluvuudessa, vaan kapasiteetissa. Lähin tukiasema palvelee laajaa aluetta matalalla 700 MHz:n taajuudella, mikä tarkoittaa paljon samanaikaisia käyttäjiä ja rajallista suorituskykyä. Tilannetta ei korjata pelkillä päätelaitteilla – tarvitaan lisää tukiasemia, korkeampia taajuuksia ja ennen kaikkea valokuituyhteys niiden tueksi. 

Suomalaisilla on toimivat yhteydet – ei kuitenkaan kaikilla 

Suomea pidetään syystäkin tietoliikenteen mallimaana. Kolme suurinta mobiilioperaattoria, alan etujärjestö ja Liikenne- ja viestintäministeriö maalaavat kuvaa kattavista ja markkinaehtoisesti rakentuneista verkoista – eikä täysin syyttä. Yli 90 prosenttia suomalaisista on 5G-verkon piirissä, ja valokuitu on saatavilla jo yli 80 prosenttiin kodeista. Nykykehityksellä saatavuus nousee vielä lähemmäs 90 prosenttia kotitalouksista. 

Mutta prosenttien taakse kätkeytyy toinen todellisuus. 

Arviolta 300 000–400 000 vakituista asuntoa, kymmeniä tuhansia maaseudun yrityksiä ja satoja tuhansia vapaa-ajan asuntoja on jäämässä gigabittiyhteyksien ulkopuolelle. Ilman jatkoa julkiselle tuelle – nykyisen kyläverkkotuen jälkeen – nämä alueet uhkaavat jäädä pysyvästi digitaalisen kehityksen katveeseen. Kyse ei ole marginaalista, vaan merkittävästä osasta Suomea, jonka arki, työ ja elinkeinot nojaavat yhä vahvemmin toimiviin yhteyksiin. 

Yleispalveluvelvoite laahaa ajasta jäljessä 

Nykyinen yleispalveluvelvoite lähtee oletuksesta, että muutaman megabitin yhteys riittää. Todellisuudessa se ei enää vastaa arjen tarpeita – eikä varsinkaan tulevaisuuden vaatimuksia.

Olisiko aika päivittää koko ajattelutapa? 

Sen sijaan, että tuijotetaan nimellistä nopeutta, pitäisi tarkastella palvelun laatua ja käytettävyyttä: pystyykö yhteys oikeasti palvelemaan perheen arkea samanaikaisesti ja häiriöttä? Toimiiko netti, kun yksi osallistuu Teams-kokoukseen, toinen pelaa verkossa, kolmas katsoo suoratoistoa ja neljäs asioi etälääkärissä?

Nykyinen viiden megan yleispalveluliittymä ei tähän yksinkertaisesti taivu. 

Digitaalinen infra ei ole enää vain mukavuus – se on perusedellytys sujuvalle arjelle, työnteolle ja palveluiden saavutettavuudelle. Siksi sen mittareidenkin pitäisi vastata todellisuutta, jossa elämme. 

Jarmo Matilainen
toimitusjohtaja
Finnet-liitto ry